Suunta kohti rajoittuneiden mahdollisuuksien maailmaa

Aiempaan kirjoitukseeni tullut kommentti inspiroi minua miettimään toimijuutta ja toimijarooleja, innostumista, kiitos Teron, joka pohti mm. näin:

"Roolit saattavat myös edustaa askeleita hierarkiassa. Sitä mukaa, kun taidot ja uskallus kasvavat noustaan seuraajan roolista kohti vaativampia rooleja."

Me ihmiset voimme nostaa toinen toisiamme. Rohkaisu oikeassa paikassa vie yksilöä eteenpäin ja hän parhaimmillaan pystyy puolestaan rohkaisemaan ja nostamaan muita. Sosiologia ja sosiaalipsykologia käyttää termiä merkitsevä toinen (significant other) viittaamaan henkilökohtaisen elämänhistorian tärkeisiin ihmisiin, jotka vaikuttavat valintoihimme. Nämä merkitsevät toiset eivät välttämättä kulje rinnalla pitkiä aikoja, mutta heidän vaikutuksensa tekee niin.

Eräästä oman elämäni merkitsevästä toisesta olen kirjoittanut murrepakinaani. Kotikylälläni asui maatilan emäntä ja pitopalveluyrittäjä Sari, josta kulki monta pahaa puhetta. Valmistelimme Sarin kanssa äitini 50-vuotispäiviä. Sinä talvena Sari oli ostanut minkkiturkin. Tekoa kylän puheenpitäjät paheksuivat. Sari oli luonut oman uran ja teki järjestötyötä kehitysvammaisten kanssa – hänen esikoisensa oli synnytyksessä hapenpuutteesta vammautunut. Sari ei alistunut, ei katkeroitunut, ei jäänyt annettuun roolimuotiin. Vietin iltapäivän hänen kanssaan vatruskoita leipomassa. Hän tiesi jo tuolloin sairastavansa maksasyöpää, vaikkei siitä puhunut. Aiemmin voitettu silmäsyöpä takana. Jokin yhteisön suhtautumisen ja Sarin elämänvalintojen, oman tien kulkemisen välinen ristiriita teki minuun tavattoman suuren vaikutuksen. Jos toimintaamme määrää konservatiivisen enemmistön arvomaailma, mikään ei muutu. Lannistamisen ja muottiin asettamisen kulttuuri jatkuu.

Olen parhaillaan kirjoittelemassa pohdintoja tähän blogiin Leena Kurjen Sosiokulttuurinen innostaminen – muutoksen pedagogiikka -kirjan lukemisen ohella.

Mukaan saaminen ja poissulkeminen ovat hienovaraisia asioita, mukaan lähteminen ja syrjään jättäytyminen hyvin monisyisiä, niin persoonallisuuteen, elämänkokemuksiin kuin sosiaaliseen tilanteeseen liittyviä. 90-luvun lopulla olin kolmessa hankkeessa kouluttamassa työttömiä naisia. Vaikuttavana jäi mieleeni erään kurssilaisen lakoninen toteamus: "Kun ei kukaan koskaan ole pyytänyt mukaan." Kaikki eivät reippain mielin tallustele sisäpiireihin. Mukaan kutsuminen ei ole vaativa teko, mutta sillä voi olla suuri merkitys, jollekin ihmiselle, oikealla hetkellä. Mahdollisuuksien maailman avaaminen, rohkaiseminen, kannustaminen.

Itseäni on rohkaissut moneen toimintaan se, että olen epäonnistunut, jokin asia ei ole toiminut, on tullut seinä vastaan. Kaikki eivät toimi näin eikä kaikkien tarvitse toimia näin. Rohkeus ja suunta antavat voimaa toimia. Myös persoonallisuuden piirteillä ja itsetunnolla on vaikutusta. Itselläni on eväänä jääräpäisyys, enkä ole tässä suhteessa lähisukumme ainokainen. Uteliaisuus ja kyseenalaistaminen, kellonpurkajan tutkiva mieli (sinne meni joskus 70-luvun alkukesänä isoisän taskunauris, sentään jo aittaan säilötty).

Ehkä netin vaikeimpa asioita tässä mielessä on se, että suuntia on miljoonittain. Aikoinaan on ollut helppo löytää yhteinen voima, rohkeus ja elävyys kollektiiviseen toimintaan, kun on ollut selkeä vastus: huonot työolot, kurja palkka, sortohallitus, marginaaliasema. Mutta entä nyt? Selkeät vastavoimat ovat uhanalainen luonnonvara. Niitä täytyy aktiivisesti luoda, kuten homojen vastustaminen ja homojen vastustajien vastustaminen. Järkevätkin ihmiset menevät näihin mukaan, koska seurauksena on tietty selkeys, asiat ovat joko niin tai näin.

Miten sitten saada innostusta ja yhteiskipinää aikaan maailmassa, jossa kaikki on mahdollista? Näyttäisi, että urakalla monessa suunnassa kavennetaan mahdollisuuksia. Rajoittuneiden mahdollisuuksien maailma suuntana? Selkeys mahdollisuuksien ja vapauksien kustannuksella. Huolestuneena mietiskelen tätä, vaikka optimistina uskon myös siihen, että mahdollisuuksien rikkauksista sikiää luovia ratkaisuja.